Läsnäolosta sekä tunteisiin ja mielen tarinoihin samaistumisesta

 

Ehkä merkittävin oivallus ja kokemus, joka on muuttanut omaa elämääni eniten, on se, etten ole sama asia kuin ajatukseni, tunteeni tai kehoni. Olen lapsesta saakka reagoinut hyvin vahvasti tunteesta käsin asioihin, ja ollut se “nollasta sataan sekunnissa” -tyyppi. Olen ollut hyvin vahvasti kiinni mielen kertomissa tarinoissa ja uskomuksissa sekä huoliajattelussa. Usein vielä ruokin näitä huolia ja pelkoja omalla ajattelulla, jolloin tunnemyrsky voimistui ja mieli oli vaikeampaa rauhoittaa. En silloin tiennyt muusta eikä minulla ollut siinä hetkessä keinoja muuhun. Tällainen reagointi ja toimintamalli on hyvin yleinen ja myös hyvin inhimillinen, sillä tästä asiasta ei juurikaan puhuta eikä kukaan opeta meille näitä asioita. Siinä hetkessä, kun olet hyvin syvällä mielessä jonkin ajatuksen kanssa, ja tunnet vaikka voimakasta kehollista ahdistusta, ei auta vaikka joku sanoisi, että koita nyt vaan rauhoittua ja miettiä jotain muuta.

 

Tunteet linkittyvät voimakkaasti kaikkeen tekemiseemme ja olemiseemme. Tunteista, niiden tunnistamisesta ja säätelystä sekä tunnekasvatuksesta puhutaan nykypäivänä paljon, mutta missään vaiheessa meille ei opeteta, että emme kuitenkaan ole sama asia. Elämme hyvin vahvasti tunteisiimme samaistuneena ja vellomme paljon erilaisissa huoliajatuksissa. Kykenemme havainnoimaan tunteitamme, kehoamme ja ajatuksiamme - ja ne ovat silti tärkeitä - vaikka emme olekaan sama asia. Jos samaistumme näihin kolmeen ulottuvuuteen, ne hallitsevat meitä, emmekä me niitä. On täysin luonnollista elää näin ja pitää sitä täysin todellisena, sillä hyvin harvoille tätä opetetaan.

 

Työelämässä olen vuosien varrella toiminut erilaisissa asiakaspalvelu- ja toimistotöissä. Opinnoissani olen toiminut sosiaali- ja terveysalalla eri ikäisten kanssa ja erilaisissa toimintaympäristöissä, kuten vammaistyössä, varhaiskasvatuksessa sekä lastensuojelussa. Sosionomin opinnoissani keskityin erityisesti lasten ja perheiden tukemiseen sekä hyvinvointiin. Työt, opinnot, omat elämänkokemukset ja pysähtyminen itsen äärelle ovat saaneet minut näkemään kirkkaasti sen, että samaistuminen omiin tunteisiimme, uskomuksiimme ja mielen kertomiin tarinoihin on lopulta kaiken kokemamme kärsmyksen juurisyy.

 

Kaikki elämän varrella kokemamme ilot ja surut sekä traumat ovat muistissa kehossamme ja mielessämme. Toiset ihmiset myös kertovat meille tarinoita siitä, kuinka olemme tietynlaisia tai toimimme tietyissä tilanteissa aina tietyllä tavalla. Syntyy vahvoja uskomuksia siitä, kuka minä olen, millainen minä olen, mitä minä osaan ja minkä arvoinen olen. Meillä on myös paljon erilaisia odotuksia tilanteiden ja asioiden - elämänkulun suhteen. Sitten kun kaikki ei menekään näiden odotusten mukaisesti, seuraa pettymys. Omat odotuksemme pohjautuvat usein vahvasti omiin mielipiteisiimme ja uskomuksiimme siitä, kuinka asioiden “kuuluisi” mennä. Olemme jo päättäneet valmiiksi, miten kaiken kuuluu mennä, mikä on väärin ja mikä on oikein, mikä on reilua ja mikä epäreilua. Vaikka tosiasia on se, että meille ei ole luvattu yhtään mitään. Olen myös itse havahtunut huomaamaan, että suurin osa kohtaamistani vastoinkäymisistä ja pettymyksistä elämässäni, johtuvat siitä, että olen pyrkinyt vastaamaan muiden odotuksiin, eivätkä päätökseni ole olleet linjassa todellisen itseni kanssa.

 

Mielemme tuottaa jatkuvasti erilaisia ajatuksia ja tarinoita, jotka voivat saada meidät esimerkiksi pelkäämään, huolestumaan, ahdistumaan tai kokemaan riippuvuutta. Jos emme tiedosta tätä ja jäämme kiinni mieleen, se keksii lisää ajatuksia ja tarinoita lisäten näin pelkoa ja ahdistusta. Näitä haastavia ja vaikeita tuntemuksia pyritään hyvin usein pakenemaan ja lievittämään erilaisilla sijaistoiminnoilla, kuten syömisellä, päihteillä tai selailemalla puhelinta. Jos olemme kiinni mielen tarinoissa ja ajatuksissa, emme ole läsnä.

 

On kuitenkin täysin mahdollista havainnoida tilannetta ikään kuin ulkopuolelta, neutraalisti. Pysähtyä esimerkiksi silloin, kun menee tiedostamatta jääkaapille hakemaan syömistä. Mikä siinä hetkessä ohjaa? Yritämmekö täyttää jotakin tunnetta? Tyhjyyttä? Haemmeko helpotusta johonkin? Vai onko oikeasti nälkä, kaipaako keho ravintoa? Tulla vain tietoiseksi ja tarkastella asiaa ilman arviointia tai arvostelua. Kaikissa meissä on korkeampi tietoisuus, joka kykenee havainnoimaan ajatuksiamme, tunteitamme sekä tuntemuksiamme kehossa. Emme siis ole sama asia. Tilanteen havaitseminen, siihen pysähtyminen ja tunteen kohtaaminen kokonaisvaltaisesti on merkityksellistä. Kun tunne tulee kohdatuksi, se päästää irti.

 

On ollut valtava helpotus oivaltaa, ettei tähän kaikkeen draamaan tarvitse lähteä mukaan, vaan voi rauhassa tarkkailla niin itsensä kuin muidenkin reaktioita.  Mielipiteiden ja reaktioiden takana on aina jokin tunne, joka ohjaa käyttäytymistä. Välillä esimerkiksi toisen sanat voivat nostattaa voimakkaitakin tunteita ja aiheuttaa kehollisia reaktioita. Kun huomaa reagoivansa johonkin asiaan ns. negatiivisesti, on se upea mahdollisuus havainnoida, mitä kaikkea itsessä on vielä kesken ja mikä kaipaa kohtaamista, myötätuntoa ja rakkautta.

 

Mitä pidemmälle itse astelen tätä rakkauden polkua, sitä kevyemmältä ja “ei niin vakavasti otettavalta” tämä elämä tuntuu. Ympärillämme tapahtuu jatkuvasti asioita, joihin emme voi vaikuttaa, mutta meillä on aina vapaus valita, samaistummeko tunteisiimme ja menemme mukaan elämän draamaan vai astummeko askeleen taaksepäin katselemaan tuota kaikkea tarkkailijan roolista käsin. Tarkkailijan roolissa, läsnäolon tilassa, olemme vahvasti ja voimakkaasti kehossa, tunteet kokonaisvaltaisesti tuntien, eikä painaen niitä piiloon kehon ja mielen syövereihin. Kaikista haastavimmatkin tunteet ja kokemukset on mahdollista kietoa rakkauden hyväksyvään syleilyyn.

 

Enkä tarkoita, että tämän myötä elämä muuttuisi vain ihanaksi ja vaaleanpunaiseksi hattaraksi, jossa ei tapahdu mitään “pahaa”, eikä ikinä kohtaa vastoinkäymisiä tai haasteita. Todellisuudessa emme voi ikinä tietää mitä tulee tapahtumaan. Ihan varmasti eteen tulee vastoinkäymisiä ja haastavia tilanteita - joudumme luopumaan läheisistämme tässä elämän muodossa, voi tulla sairauksia, terveyshaasteita ja erilaisia elämänmuutoksia. Haastavia ja vaikeita tunteita nousee aivan varmasti. Se on elämää. Kyse ei myöskään ole siitä, etteikö saisi tuntea, tai että negatiiviseksi kokemiamme tunteita pitäisi jotenkin vältellä tai jättää huomiotta. Kyse on kuitenkin siitä, imaiseeko tunne meidät mukaansa. Ohjaako mieli meitä vai ohjaammeko me mieltä. Kykenemmekö kohtaamaan tunteet siinä hetkessä ja olemaan niiden kanssa vai samaistummeko niihin ja lähdemme toimimaan ja reagoimaan niistä käsin. Yritämmekö kieltää tunteet ja päästä niistä äkkiä eroon vai voimmeko vain olla niiden kanssa ja ottaa ne kiitollisina vastaan.

 

Kun olemme läsnä ja toimimme rakkaudesta käsin, se heijastuu myös läheisiimme ja muihin ympärillä olijoihin. Ärsyyntyminen, stressaantuminen, huolestuminen ja ahdistuminen ovat kaikki merkkejä samaistumisesta tunteisiin. Aina kun huomaa eksyneensä mielen kertomiin tarinoihin, on mahdollista palauttaa itsensä lempeästi takaisin läsnäolon tilaan. Keskittämällä tietoisuutensa hengitykseen ja rentouttamalla hartiat, pääsee nopeasti takaisin omaan kehoon ja läsnäoloon. Läsnäolon tilassa, kuluvassa hetkessä, on aina kaikki mitä tarvitsemme. Kaikkiin kohtaamiimme haasteisiin löytyy apu läsnäolosta.

 

Näillä kirjoituksillani haluan kertoa omista kokemuksistani, inspiroida ja herätellä. Herätellä pysähtymään sen elämäsi tärkeimmän ihmisen, eli itsesi, äärelle.